lauantai 12. heinäkuuta 2014

Polut


Tullessaan aamulla kuistille kahvikuppinsa kanssa, hän pysähtyi ovelle, eikä ollut uskoa silmiään katsellessaan pihalle.
- Tämä ei voi olla totta, hän ajatteli lähes ääneen.
Pihassa oli ollut vain yksi polku, portailta portille. Puinen keinu oli muutaman metrin portailta, muualla oli vihreää kasvillisuutta, omenapuita, viinimarjapensaita, kukkia, kasveja. Nurmikko kattoi kaiken muun. Pihaa ympäröi puolentoista metrin korkeudella kasvava orapihlaja aita. Puutarha oli rapistumassa hiljalleen iän myötä, kasvien hoitaminen kävi jo työstä. Täällä ei ollut enää ketään muita, hän oli viimeinen asukas.

Hän katsoi hämmästyneenä kolmea uutta syväksi tallattua polkua jotka risteilivät ympäri pihaa.

Sininen maa planeetta näkyi maata kiertävän avaruusaseman terrariumin ikkunoista.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Haamu


Hän oli kattanut kupit pöydälle siististi kuten aina ennenkin. Kahvileivät olivat paikoillaan, kuten lusikat ja servetit. Valkohapsuinen pöytäliina toi arvokkuutta ja vanhanaikainen kahvipannu tunnelmaa. Ei hän välittänyt nykyajan keittimistä, vanhalla pannulla tuli parempaa kahvia.

Hän istahti hetkeksi, kahvin keittäminen vei yhä enemmän vähäisiä voimia, mutta hän iloitsi mielessään, kohta hänen rakkaansa tulisi taas. Siitä oli jo kuusikymmentä vuotta kun he olivat tavanneet toisensa ensimmäisen kerran koulun tanssiaisissa. Se ilta muutti kaiken, hänen loppuelämänsä.

Sitten hän havahtui tähän hetkeen takaisin, hän tulisi kohta, hänen rakkaansa.

Piirongin päällä oli vanha kuva, se oli otettu päivää ennen hänen rakkaansa kuolemaa, kolmekymmentä vuotta sitten.

Kissa


Heräsin kun joku tuijotti minua, olin jo tottunut siihen, mutta aina se tuntui yhtä epämiellyttävältä.

Käänsin päätäni, sillä oli suuret vihreät silmät, ja se tuijotti minua herkeämättä käsivarren mitan päässä. Se tiesi aina tarkalleen missä se istui milloinkin, pitäen oman etäisyyden kaikkiin. Se ei kehrännyt koskaan, tullut syliin, puskenut päällään, naukunut. Silittää sitä ei uskaltanut. Se eli omaa elämäänsä. Joskus minusta tuntui kuin olisin ollut vain vuokralainen kissan asunnossa.

Eräänä aamuna se ei ollutkaan tuijottamassa minua, löysin sen eteisestä, lattiamaton päältä kuolleena, se oli taistellut viimeiseen hengenvetoon saakka.
Lattialla oli kasa mustia vaateriepuja,
viikate oli kenollaan seinää vasten,
se ei ollut minun.....

Kaksoiselämää


Asiakaspalvelutehtävissä oli oltava ystävällinen, löydettävä asiakkaiden kanssa yhteisen linja. Ehkä saatoin joskus auttaa heitä valitsemaan mielipiteensä, mutta sehän tarkoitti vain sitä, että olimme samalla aaltopituudella. Sellaisina hetkinä se oli tarpeen jolloin olisin halunnut repiä asiakkaalta silmät päästä, ymmärtämättömyyden, virheiden tai silkan typeryyden vuoksi, mutta tyydyin hymyilemään ja hieman ohjaamaan heidän ajatuksen kulkuaan.

Sairaanhoitajan työssäni verinäytteiden ottaminen oli parasta. Minun näytteeni olivat aina osaston puhtaimpia, ei ainoatakaan veritahraa putkiloissa. Pystyin rentouttamaan asiakkaat, kerroin ettei heidän olisi tarvinnut pelätä mitään, Tämä ei sattunut ja hymyilin ystävällisesti.

Päästyäni kotiin, rentouduin hetkeksi, tyhjensin mieleni, ruumiini, kunnes muutuin.

Oli aika lähteä jälleen saalistamaan lauman mukana.

Kiire


Ajoin kuin riivattu, keskikaupungillakin vauhtini oli lähemmäs 70 km tunnissa, Minulla oli kiire, oli pakko ehtiä lentokentälle ennen koneen lähtöä. Kaarsin pikatielle, kiihdytin jälleen nopeuttani. Autojen perävalot tulivat yhä useammin vastaan. Aikaa oli vain muutamia kymmeniä minuutteja. Painoin tallan pohjaan.

Pääsin viimein lentokenttäalueelle, jätin autoni röyhkeästi jätekatoksen alle, sakot olivat nyt pienimpiä murheitani. Juoksin lähes ovien läpi ja etsin katseellani oikeaa lähtöporttia. Se oli tietenkin toisessa kerroksessa, ravasin liukuportaat ja näin sinut viimein matkustajien joukossa helpotuksekseni.

- Avaimet, minulla ei ole avaimia, sanoin hengästyneenä.
Olit hämmästynyt, kaivoit taskustasi avaimet minulle,
- Nämä olivat ainoat avaimeni, en olisi päässyt kotiin muutoin.

Soutaja


Maa jota meri ympäröi, oli paras paikka viettää lomansa, kaukana sähköisistä pyynnöistä. Veneeni oli täynnä ruokaa, saaristokaupasta saisi lisää myöhemmin, muutoin en aikonut astua saarestani minnekään kuukauteen.

Heräsin toisena yönä ääneen, tässä lähellä ei asunut ketään, ei ollut laivaväyliä, oli liian karikkoista. Katsoin ikkunastani mutta en nähnyt mitään. Kesällä oli vielä valoisaa koko yön.

Neljäntenä yönä sama toistui ja olin näkevänäni jonkun soutavan veneellään meriusvan keskellä. Sama toistui seuraavalla viikolla. Muistin kuulleeni tarinan soutajasta joka haki kuolleita sieluja tuonelaan. En minä sellaisiin uskonut, vanhoja taruja.

Eräänä yönä heräsin jälleen, äänet tulivat nyt lähempää, vilkaisin ikkunastani ja jähmetyin, soutaja rantautui laiturilleni.

Koira


Koira oli jätetty marketin eteen, juuri siihen kohtaan missä pyöräni oli. Kultainen noutaja heilutti häntäänsä ja teki heti tuttavuutta kanssani.

Yritin hätistellä koiraa pois tieltäni, mutta jostain syystä se siirtyi aina pyöräni eteen istumaan, laittaen tassunsa etupyörän päälle, aivan kuin se olisi halunnut estää lähtöni. Minusta tuntui kuin se olisi nauranut minulle sen läähättäessä kesähelteellä. Huomasin ettei koiralla ollut edes hihnaa tai pantaa.

Katseeni havahtui äkisti outoon ääneen kauempaa.
Pyörätielle, jonne olin juuri lähdössä syöksyi suuri rekka holtittomasti rysähtäen voimalla lammen rantakoivikkoon. Onneksi juuri silloin ei ollut yhtään pyöräilijää tai kävelijää kulkemassa.

Katsoin koiraa ihmeissäni, estikö se tahallaan minun lähtöni?

torstai 10. heinäkuuta 2014

Viestintää

Osa I

Minä pelästyin todella, lähes kauhistuin, luulin että olit saamassa sydänkohtauksen. Me olimme juomassa kahvia tavalliseen tapaan, minä käväisin ihastelemassa kirjahyllylläsi olevia pieniä koriste esineitä, kunnes sinä valpastuit äkisti, nousit ylös ja kävelit luokseni varmoin askelin. Katsoit minua suoraan silmiin ja aloit puhumaan täysin tuntemattomalla kielellä. Koko olemuksesi oli muuttunut hetkessä määrätietoiseksi, täysin vieraaksi ihmiseksi. En minä ymmärtänyt sanaakaan, mutta sinä puhuit niin varmasti, aivan kuin olisit puhunut tuota täysin tuntematonta kieltä koko ikäsi.

Sitten sinä muutuit takaisin, olemuksesi tyhjentyi silmissäni, olit jälleen 85vuotias Hilma mummo, minun täytyi auttaa sinut takaisin keittiön tuolille. Toin sinulle vettä, olit väsynyt, halusit levähtää hetken.

Osa II

Olin minä kuullut kielillä puhumisista, ei Hilma mummo ollut koskaan uskonnollinen eikä tähän asuntoon laskeutunut pyhää henkeä. Korkeintaan yläkerran naapurin tupakan savu mutta sehän ei selittänyt omituista kieltä.

Hilma mummo ei ollut kävellyt kunnolla enää vuosiin halvauksen jälkeen, rollaattori oli hänen aina kulkuvälineensä. Kuitenkin hän käveli äsken kuin nuoruudessa, päättäväisin askelin, aivan kuin eri ihminen.

Tuollainen säikäytti, oli jopa pelottavaa. Ei 85vuotias mummo muutu tuosta vain hetkessä aivan toisenlaiseksi ihmiseksi, puhu omituista kieltä, kävele määrätietoisesti.

Tuntui aivan kuin jokin olisi ottanut hänen valtaansa hetkeksi, mutta miksi juuri Hilma mummo, kaikista ihmisistä kiltein ja ystävällisin.

Se jäi minun mieleeni pitkäksi aikaa.

Käynti


Yllätyin kun näin sinut täällä. Siitä oli vuosia kun tapasimme viimeksi toisella puolella kaupunkia jossa asuit. En osannut sanoa mitään, tuntui jotenkin niin oudolta, sinä et kuulunut tähän paikkaan.

Oli mukavaa nähdä sinua, sanoit ja katsoit silmiini niin kuin ennenkin, silloin kun rakastuin sinuun. Olen täällä vain käymässä, oikeastaan halusin nähdä vielä sinut, ennen kuin lähden. Halasit minua lämpimästi.

Heilautit vielä kättäsi hymyillen iloisesti ja katosit sitten ihmisten joukkoon.
Tunsin outoa haikeutta, surullisuutta.

Kuulin viikon päästä sinun kuolleen aamulla työmatkalla, se oli jokin auto onnettomuus,
samana päivä jolloin kävit luonani,
silloin kun sinua ei enää ollut.

Vaihdokas


Kesäloman jälkeen jokin oli muuttunut, ainainen tömistely yläkerrasta, kepin kopistelu oli loppunut. Ajattelin hetken hänen muuttaneen, mutta ikkunastani näin hänen edelleen kulkevan kauppaan ja takaisin. Ehkä hän oli vaihtanut asuntoa, muuttanut toiseen kerrokseen, niin sen täytyi olla.

Oudointa oli hänen tervehtiminen ja ystävällisyys. Niinä kuutena vuotena hän ei ollut aiemmin sanonut sanaakaan, tervehtimisestä puhumattakaan. Aivan kuin olisin ollut täysin tuntematon.

Oliko hän kenties joutunut onnettomuuteen saanut aivosiirron lomien aikana..

Eräänä päivänä ovikelloni soi, yläkerran naapuri oli oven takana. Hän pyysi minua katsomaan tietokonettaan. Pahoitteli että vaivasi tuntematonta ihmistä, minua

Silloin tiesin ettei hän ollut se sama yläkerran naapurini, minun isäni.

Ajatuksenlukija


Tapasi jolla sait minut hämmennyksiin oli ihmeellistä. Yleensä olit varovainen mitä sanoit, innostuessasi et aina ollut varuillasi, silloin huomasin, tiesit usein jo etukäteen mitä olin sanomassa. Emme me vielä olleet tunteneet toisiamme kovin kauan, et sinä voinut tuntea minua vielä niin hyvin.

Se kuitenkin kiehtoi minua jotenkin, ihminen joka tunsi minut, tiesi mitä olin sanomassa, sellainen yhteenkuuluvuus oli harvinaista, kaikkihan sellaista toivoivat. Ei minun ajatukseni olleet vaarallista, nuoren naisen haaveita.

Joskus tunsin kuin joku olisi tunkeutunut mieleeni, unohtuneet muistijäljet palautuivat , sellaiset jotka olin jo unohtanut aikoja sitten.

Sinä olit silloin jossain muualla, mutta minusta tuntui kuin...

olisit tiennyt mitä ajattelin....

Ilmestyjät


Olin aina ihmetellyt ihmisiä jota ilmestyivät kuin tyhjästä ja jatkoivat kulkuaan, aivan kuin olisivat kävelleet siinä aina. Ilmestyjät olivat miehiä, naisia, nuoria ja lapsia. Harvemmin vanhuksia, se oli kai ennustettavissakin, he liikkuvat muutoinkin hitaasti.

Hän ilmestyi kuin tyhjästä eteeni” oli monen autolla törmänneen selitys. Yleensä tapaukset kuitattiin epähuomiolla, selityksillä tarkkaamattomuudesta.

Oli lähes mahdotonta saada ilmestyjiä kiinni. He eivät koskaan ilmestyneet lähellä, aina liian kauas, arvaamattomalla hetkellä, mihin aikaan tahansa.

Kerran, pitkän ajojahdin jälkeen olin juuri saamassa ilmestyjän kiinni, kunnes tunsin voimakkaan värähdyksen ja olin äkkiä aivan muualla. Ehdin näkemään vain suuren kuorma-auton häikäisevät valot ennen kuin se törmäsi minuun.

Tavallinen aamu


Aamu herätys oli tavalliseen aikaan, mopsi oli tavoilleen uskollisena sängyn vieressä, heiluttaen häntäänsä pölyhuiskun tavoin. Se tahtoi ulos, joten oli pukeuduttava ja mentävä. Siihen aikaan aurinkoisena aamuna monet muutkin koirat olivat saaneet taluttajansa ulos. Mopsi teki tuttavuutta parin koiran kanssa, suuren dogin me kiersimme kaukaa. Kun kaikki suuret ja pienet asiat oli tehty oli aamiaisen aika. Oikeastaan minä en sellaista tarvinnut, eikä mopsikaan, mutta se kuului tapoihin.

Myöhemmin tarkistin mopsin lonkkanivelet, se oli antanut merkin kulumisestaan, olihan siitä jo aikaa, mopsi liikkui vieläkin suhteellisen paljon.

Minä tarkistin positroni piirini ja rasvasin muutaman niveleni. Robotin elämä oli ainaista tarkistamista ja huoltamista.

Koti


Olin juonut liikaa, tulin liian helposti humalaan, voisin syyttää siitä kavereitani, mutta kenen käsi niitä laseja kallistelee kuin minun.

Lähdin jonkun kanssa, kaverit näyttivät peukkua, hekin olivat liian humalassa tajutakseen mitään. Hän vaikutti hyvältä tyypiltä, en ollut aiemmin nähnyt, tosin en minä kapakoissa paljon ollut viihtynyt.

Se vei minut jonnekin, ei kotiinsa vaan kaupungin ulkopuolelle, en tiedä miksi suostuin lähtemään mukaan sellaiseen paikkaan. Normaalisti olisin repinyt siltä silmät päästä jos se olisi yrittänyt jotain.

Mutta hän ei yrittänyt, jutteli rauhoittavasti, jotenkin... jotenkin minä luotin. Auto jäi metsän reunaan.

Sitten hän osoitti taivaalle, näytti minulle kotinsa, tähtensä josta oli tullut tänne.

Viimeinen päivä


Vaihdoin verhot aamulla, pyyhin pölyt, roskat tyhjensin ulkona täynnä olevaan roskikseen. Kastelin vielä kukat pihalta. Ajattelin jossain välissä soittaa ystävälleni, mutta verkkoa ei enää ollut.

Olisin voinut vielä ehkä leipoa, jos sähköt eivät olisi poikki. Vaatteet viikkasin siististi kaappiin yöllä öljylyhdyn valossa, ei minua nukuttanut.

Kissa oli naukunut koko aamun, ollut levoton, ehkä se aavisti jotain, ruokakippo oli vieläkin täynnä, välillä se kävi sitä nuuhkaisemassa, sitten se tuli taas jalkoihin puskemaan.

Otin kissani syliini, se alkoi kehräämään, katsoi minua suurilla sinisillä silmillään kuin kysyen.

Vilkaisin kelloa, oli aika.

Kävelin ikkunan luokse ja näin suuren tulisen asteroidin syöksyvän maan ilmakehän läpi...

Isännöitsijän kosto

Kesä toi talojen keskelle kaljalauman, parikymmenpäisen joukon, joka istui tai makoili nurmikolla vetelehtien, juoden pitkin päivää. Edes penkin vieminen ei heilauttanut porukkaa, nurmikkoa oli vaikeampi viedä muualle. Mitä enemmän tyhjiä pulloja ilmestyi nurmikolle, sitä enemmän he alkoivat huudella ohikulkeville ihmisille. Joskus aamuisin nurmikolla makasi tiedoton mies, ei niistä tiennyt aina olivatko ne vielä elävien kirjoissakaan.

Pahinta oli joukon hätä asioinnit läheisen talon kolmen kuusen väliin. Sinne menivät niin miehet kuin naisetkin. Lapset leikkivät siellä piilosta, ei sitä tiennyt mitä tauteja sellaisessa paikassa oli.

Isännöitsijä sai viestejä vihaisilta asukkailta, tuollaisen joukon katsominen ei ollut enää mukavaa päivittäin asukkaille.

Eräänä myöhäisenä iltana kun nurmikolla ei ollut enää ketään isännöitsijä tuli paikalle pakun kanssa, laittoi jotain kuusien väliin, levitti kasvuturvetta, kanankakkaa nurmikolle ja poistui paikalta hymy karehtien suupielissään.

Seuraavana päivänä vain kaikkein sitkeimmät istuskelivat edelleen nurmikolla, mutta janokaan ei enää ollut kaikista suurin. Hätä yllätti kuitenkin, mutta tutussa paikassa he saivat kokea yllätyksen.
- Kuka helvetti tänne on tuonut kaktuksia ja nokkosia...